Äitien syyllisyydentunteesta

Äidiksi tulemisen jälkeen elämääni astui uudella tavalla vastuu, huolenpito ja rakkaus - mutta myös syyllisyys. Tunsin oikeastaan pientä syyllisyyttä jo ennen äidiksi tuloa, raskauden loppupuolella. Muistan vieläkin elävästi kun istuin tentissä kaksi päivää ennen synnytystä (toki en tiennyt silloin tulevasta mitään) ja Enni potki. Mietin, että tässä äiti nyt sitten istuu stressaamassa 3 tuntia vaikka raskauden lopulla pitäisi liikkua ja rentoutua. Ihan väärin taas ajateltu, että voisin vielä käydä koulussa.

Kuitenkin syyllisyys iski tosissaan vasta Ennin syntymän jälkeen kun ensimmäisen kerran menin koululle tytön ollessa 1,5 viikon ikäinen. Olin poissa 2 tuntia ja Enni oli kuulemma nukkunut koko ajan, mutta melkein itkin kotona kun mies sanoi ettei Ennillä varmasti ehtinyt edes tulla ikävä - mietin vaan että eipä tietenkään, vauva varmaan loukkaantui ikiajoiksi kun olin niin "kauan" poissa. Oikeastaan koko loppusyksy ja kevät menikin sitten enemmän tai vähemmän syyllisyyttä tuntien. Podin huonoa omaatuntoa vuorotellen siitä, etten ehdi olla vauvan kanssa 24/7 ja siitä, etten ehdi opiskella niin hyvin kuin haluaisin. Ja välillä siitä, ettei maitoa tullut tarpeeksi tai että söin huonoja rasvoja vaikka imetin tai etten osannut rauhoittaa huutavaa lastani... Olen tässä siis oppinut, että äidit syyllistyvät helposti. Onneksi olen saanut vertaistukea tutuilta, se syyllisyydentunne kuulemma helposti kuuluu pakettiin, siihen äitiyteen. Ja sen kanssa on opittava elämään. Syyllistymisen aiheita on tulossa joka tapauksessa vielä paljon lisää (kotiruoka vs. einekset, harrastukset, koulun juhliin pääseminen, töihin meno...), eli itsensä psyykkaaminen kannattaa jo aloittaa.

Syyllistyminen liittyy varmasti siihen, että usein elämässä pitää tehdä kompromisseja ja oman vauvan kanssa kaiken haluaisi tehdä täysin oikein. Se ehkä onkin mahdollista ensimmäisten viikkojen ajan, mutta pikku hiljaa pienen vauvan elämään alkaa tulla kaikenlaisia häiriötekijöitä, jotka rikkovat täydellisyyden. Onko vaunuissa liian kuuma tai kylmä? Leijuuko ohikulkijan tupakansavu vaunuihin ja vauva pääsee hengittämään jotain vaarallista? Onko vauvan kiinteissä ruuissa liikaa sokeria tai suolaa? Vahingoittuuko lapsen kehitys jos äiti ei hoidakaan lasta kotona 3-vuotiaaksi asti? Näitä asioita on tietysti hyvä miettiä ja pyrkiä aina mahdollisimman hyvään, mutta täydellisyyden tavoittelu vauvanhoidossa voi joskus johtaa muun elämän kaatumiseen - eikä siitä ole pitkässä juoksussa ihan hirveästi hyötyä sille vauvallekaan. Isoimpia asioita, joita vauvalle ehkä yleensä uhrataan, ovat parisuhde ja oma ura. Molemmat ovat ennen lapsen saamista olleet vanhemmille isoja identiteettiä määrittäviä tekijöitä, joiden järkkyminen voi johtaa vaikka mihin negatiiviseen. Vauvan tulo muuttaa väkisinkin ajankäyttöä näiden suhteen ja asioiden "laiminlyönnistä" on helppo tuntea syyllisyyttä.

Ehkä lohduttava ajatus äidin (tai isän) pahimpaan syyllisyydentuntoon on se, että aika monenlaisista lähtökohdista on tähän maailmaan kasvanut ihania ihmisiä. Se, onko vauvan ruuassa 0 g vai 0,3 g suolaa sadassa grammassa ei määrittele sitä, kasvaako lapsesta onnellinen. Se, onko vaatteiden materiaali luomupuuvillaa vai tavallista puuvillaa ei kerro, oppiiko lapsi rakastamaan. Jos puolestaan lapsi kasvaa kodissa, jossa vanhemmat riitelevät joka päivä tai jossa vanhemmat eivät koe ylpeyttä omasta elämästään ja valinnoistaan, voi hän pahimmillaan saada negatiivisia vaikutteita kaikkiin tuleviin ihmissuhteisiinsa tai kokea itsensä taakkana, jonka takia äiti tai isä luopui omista unelmistaan. On siis joskus hyvä pysähtyä miettimään asioiden mittasuhteita. Jos joku asia joskus meneekin vähemmän optimaalisella tavalla tai rehellisesti aivan päin h***ettiä, ei siitä kannata tuntea syyllisyyttä liian pitkään; mieluummin kääntää katseen tulevaan ja miettii, miten asian voisi seuraavalla kerralla hoitaa paremmin.

Jos rakastat lastasi ja haluat hänelle vain hyvää tässä maailmassa, olet jo täydellinen äiti lapsellesi. Syyllisyydentunne ehkä kulkee mukanasi aina, mutta itse ainakin koitan antaa sen jäädä niiden muiden tunteiden jalkoihin - tunnen mieluummin ylpeyttä, iloa ja kiitollisuutta siitä, että olen äiti. Ja vaikka olenkin tehnyt kompromisseja, tuntuu tällä hetkellä siltä että olen saanut kaiken.