Kun kaikki on ei

Uhmaikä, tuo ihana kehitysvaihe lapsen elämässä. Meillä uhmaikä alkoi nostaa päätään siitä asti kun tyttö oli noin puolitoistavuotias, mutta nyt kaksivuotissynttäreiden lähestyessä Ennin kiukkupuuskat ja tahtotilat ovat nousseet ihan uudelle levelille. Nautimme nykyään päivittäisistä mielenosoituksista jos jonkinlaisia asioita kohtaan - Pipsa Possun pitäisi pyöriä tv:stä aika usein, kadulle olisi päästävä juoksemaan jos siellä on lätäkkö ja tärkeisiin kirjeisiin olisi tosi tärkeä päästä piirtelemään, mieluiten kuulakärkikynällä. Jos nämä eivät onnistu, alkaa usein dramaattinen huuto, jonka jälkeen kyseinen asia tai mikään muukaan ei käy ja kaikki on huonosti.

Ärsyttävyydestään huolimatta uhmaikä on tietysti tarpeellinen kehitysvaihe, jonka aikana lapsi oppii paljon uutta vuorovaikutuksesta. Kasvaminen vauvasta taaperoksi tuo mukanaan monia uusia vaikutuskeinoja ja uhmaiän aikana lapsi testaa niitä. Saako huutamalla kaupasta haluamansa jugurtin? Välttyykö pahalta ruualta jos sen heittää maahan ja raivoaa syöttötuolissa? Välttyykö nukkumaanmenolta jos illalla pyörii naama punaisena olohuoneen matolla? Mielenosoitusten aikana vanhempien pitäisi pystyä pysymään päätöksissään ja ennen kaikkea rauhallisena vaikka onhan se välillä vaikeaa. Ei kukaan kuitenkaan halua opettaa lapselleen, että huutamalla ja raivoamisella saa tahtonsa läpi.

Uhmaikä on siitä hankalaa aikaa vanhemmalle, että aika usein (ainakin meillä) lapsi suuttuu johonkin omaan tekemiseensä. Istuimme yksi ilta olohuoneen lattialla ja olin juuri saanut puettua Ennille yökkärin päälle. Kommenttina tuli iloinen ”Nyt on vammista!” (=Nyt on valmista!) ja tyttö taputteli tyytyväisenä yöpuvun neppareita. Seuraavaksi kuului ”Minä avaan neppalit!” (=Minä avaan nepparit) (kaikki vielä hyvin), ”Nuo ei avaa” (=Ne eivät aukea) (ilme alkoi synkistyä), ”Yääääää!! Äitiiii!!” (nepparit eivät auenneet ja koitin auttaa) ja lopulta ”EI!! EI!! EI!!” (ja tyttö heittäytyi potkien maahan, apua ei saanut missään nimessä antaa). Paras tapa auttaa kiukkukohtauksen iskiessä on koittaa suunnata tytön huomio johonkin muuhun, mutta eihän sekään aina auta; esimerkiksi tähän yökkärikiukkuun ei auttanut kuin aika, tyttö unohti sen sitten pikku hiljaa ja alkoi leikkiä muilla leluilla. Vanhemman tehtävä on myös toimia turvallisena aikuisena, jolle saa huutaa ilman että menettää tämän rakkautta tai läheisyyttä kiukun iskiessä.

Uhmaikä nostaa kivasti päätään myös samanikäisten kaverien kanssa leikkiessä. Ymmärrän yhä paremmin sitä, kuinka vanhemmat eivät välttämättä ole kovin innoissaan lähdössä parivuotiaan lapsen kanssa kyläilemään - se ei ole kellekään rentouttavaa jos koko vierailu kuluu huutavan lapsen rauhoitteluun tai kanniskeluun. Onneksi vierailut usein sujuvat tietysti ihan hyvinkin, sitä ei vaan koskaan tiedä etukäteen.

Lapsen kiukutellessa vanhemman olisi tosiaan tärkeää itse pysyä rauhallisena. Olen itse huomannut, että se on jopa yllättävän usein aika helppoa, sillä lapsen raivo voi kohdistua niin kummallisiin juttuihin, että oma ensireaktio on nauru. Sekään ei tietysti varmaan ole paras reaktio toisen harmitukseen, mutta ehkä parempi kuin vihaisuus. Toki omallekin kohdalle on osunut paljon tilanteita, jolloin oma pinna on ollut todellisella koetuksella ja ylittynytkin. Vaikeimpia ovat ehdottomasti tilanteet, joissa on mukana vain toinen meistä vanhemmista ja jotka tapahtuvat julkisella paikalla. Esimerkiksi kaupassa. Myönnän, että olen aika monta kertaa tällaisilla painajaisreissuilla ostanut pari karkkipussia itselleni pysyäkseni rauhallisempana. Kun tietää, että kotona odottaa jotain hyvää, on vähän helpompi pidellä kirkuvaa lasta kassajonossa naama peruslukemilla tai painia yllättävän vahvan taaperon kanssa rattaiden valjaita kiinni, jotta saa pakattua tavarat kassalta mukaan. Ruualla palkitseminen ei ole paras tapa käsitellä vaikeita asioita, tiedän kyllä, mutta maailma ei aina ole täydellinen paikka. Ja joskus täydellinen on hyvän pahin vihollinen.

Vaikka uhmaikäinen voi hymyillä yhdellä hetkellä ja raivota punaisena seuraavana, toimii kuvio onneksi toiseenkin suuntaan. Yhtenä päivänä Enni suuttui aivan silmittömästi kun ei saanut laittaa duploukkelia jogurttikulhoon ja mikään ei tuntunut lohduttavan tyttöä. Koitin ehdottaa vaikka mitä muuta tekemistä, mutta tyttö ei halunnut lukea, rakentaa duploja tai edes keinua. Sitten ehdotin haluaisiko hän mennä kylpyyn. Vastauksena tuli ”EI” samalla huutoitkulla kuin aikaisemmatkin vastaukset, mutta sitten hetken päästä ilme kirkastuikin ja kommentti oli: ”Kyypyyyyyn! Ei laiteta kyypyyn YHTÄÄN vaahtoa!” (=Kylpyyn! Ei laiteta kylpyyn yhtään vaahtoa!) ja tyttö juoksi nauraen kylpyhuoneeseen etsimään ammetta ja kylpyankkojaan. Tutkimattomat ovat taaperon tiet.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Maailman paras raparperipiirakka

Vauvan kanssa Hoplopissa

Kuinka minä pääsin lääkikseen